Maailmankuva

Maailmankuva
07.06.2017 20:47 ( 4 kuukautta sitten )

Helsingin Sanomien johtama mediakontrolli Suomessa

Media #propaganda #vapaamuurarit

Euroopasta saa kauan hakea maata, jossa tiedonvälitys on yhtä monopolisoitunut kuin Suomessa. Käytännössä Suomessa on vain yksi aidosti valtakunnallinen lehti – Helsingin Sanomat. Useimmat suomalaiset kuitenkin elävät hyvässä uskossa, että kotimainen tiedonvälitys on maailman mittakaavassa poikkeuksellisen puolueetonta, korruptoitumatonta, asiantuntevaa ja sensuurista vapaata.

Tätä mantraanhan puolueellinen, korruptoitunut ja sensuroitu media vuodesta toiseen meille toistaa. Ja kun vastaväittäjiä monopolien maassa ei ole, on helppo tähän uskoon tuudittautua, ellei sitten omaa riittävää älyä ja sen lisäksi puhtia, jotta näkisi vaivaa ottaa itse asioista selvää.

HELSINGIN SANOMIEN ENTINEN PÄÄKIRJOITUSTOIMITTAJA AVAUTUU

Ulkopuolisen tutkijan on vaikea ja jopa mahdotonta tulla tietoiseksi siitä, mitä isojen mediatalojen käytävillä ja suljetuissa palaverihuoneissa todellisuudessa tapahtuu. Siksi valtamedian sisäpiiriläisen, Martti Valkosen, kirja Sananvapaus kauppatavarana (2004) on erityisen mielenkiintoista luettavaa. Valkosella on 40 vuoden kokemus median ammattilaisena niin Suomesta kuin ulkomailta, ja hän toimi Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajana 10 vuotta ja Moskovan kirjeenvaihtajana neljä vuotta.

Hänen kirjansa pitäisi olla pakollista luettavaa jokaiselle, joka vielä uskoo Suomen suurimman lehden puolueettomuuteen ja laatujournalismiin. Tämän lisäksi Valkosen kirja toimii erinomaisena oppaana kaikille toimittajanurasta haaveileville särkiessään mahdollisia epätodellisia mielikuvia ja odotuksia.
Valkosen teos piirtää silottelemattoman kuvan suomalaisen journalismin rappiotilasta ja suunnattomasta vallasta, jota media käyttää sumeilematta ajaakseen omia päämääriään. Valkosen ensikäden kokemukset ja havainnot Helsingin Sanomien harjoittamasta julkisen mielipiteen manipuloinnista ja valta-aseman väärinkäytöstä, ovat harvinaisen avointa tilitystä suomalaisella mediakentällä, joten ei liene yllätys, että Sananvapaus kauppatavarana -kirjan julkaiseminen pelotti suurimpia kustantamoja eikä se ole saanut liiemmin julkisuutta.
Valkonen on aiemmissa kirjoissaan ruotinut suomettumista eli Neuvostoliiton vapaaehtoista nöyristelyä. Hän käsittelee Sananvapaus kauppatavarana -kirjassaankin laajalti samaa ilmiötä, mikä tekee hänen näkökulmastaan rajoittuneen. Hän ei lainkaan ota esille rähmällään olon toista puolta, eli länsimaiden ja USA:n eliitin mielistelyä, mikä nykyisin vaivaa median poliittista diskurssia. Toinen puute on Valkosen toisinaan kritiikitön suhtautuminen tunnettuihin ulkomaisiin sanomalehtiin, joita hän Helsingin Sanomia kovin sanankääntein arvostellessaan ylistää laatulehdiksi.

Länsimaissa ei nimittäin yksikään suuri sanomalehti ole puolueeton laatulehti, vaan koko valtamedia on ketjuuntunut ja keskittynyt samojen omistajien käsiin toimien eliitin propagandakoneistona. Puutteistaan huolimatta Sananvapaus kauppatavarana on arvoltaan tärkeä paljastuskirja Helsingin Sanomien kulissien takaisesta toiminnasta, jota Valkonen on saanut aitiopaikalta seurata.

SANOMAWSOY:N SUUNNATTOMASTA VALLASTA VAIETAAN

Laki turvaa Suomessa sananvapauden eikä sensuuria virallisesti ole. Vuosi toisensa jälkeen Suomi pärjää erinomaisesti kansainvälisissä vertailuissa sananvapauden suhteen. Tästä huolimatta Suomesta puuttuu kokonaan vapaa ja riippumaton lehdistö. Helsingin Sanomat on koostaan johtuen käytännössä monopoliaseman saavuttanut sanomalehti, joka voi asemansa turvin mitätöidä koko kansanvallan vaikenemalla tärkeistä asioista ja manipuloimalla julkista mielipidettä. Valtava mediatalo pystyy leimaamaan ihmisiä ja aatteista mielensä mukaan, jolloin siitä on kasvanut este demokratialle.

Monopoliyhtiön salainen ase on vaikeneminen silloin, kun lailla turvattua sanomisen vapautta pitäisi käyttää. ”Vaikeneminen on sananvapauteen perustuvassa yhteiskunnassa tuomiopäivän ase”, kirjoittaa Valkonen. Näin sananvapaudesta tulee sananvaltaa. Mistä Helsingin Sanomat sitten vaikenee? Lista on pitkä. Yksi tabu on Helsingin Sanomat omistavan SanomaWSOY:n rikkeistä ja vallankäytöstä kirjoittaminen. Lehden omistavan yhtiön kahminnasta vaietaan, mutta muita tarkkaillaan herkeämättä.

Yksi Valkosen käsittelemä väärinkäyttöä kuvaava episodi liittyy Sanomatalon rakentamiseen. Sanomatalo rakennettiin Helsingin näkyvimmälle paikalle asemakaavan vastaisesti kaksi kerrosta liian korkeaksi. Kukaan ei tietenkään paljastanut rikettä eikä asiasta käyty minkäänlaista julkista keskustelua, koska rikkeen tekijällä oli hallussaan keskusteluun käytettävät kanavat. Helsingin Sanomien tuolloinen päätoimittaja Janne Virkkunen kaiken lisäksi kehotti sisäisissä palavereissa toimittajiaan kirjoittamaan ylistävästi Sanomatalosta. Maakuntalehdet eivät uskaltaneet tarttua aiheeseen, koska päätoimittajilla on käytössään julkilausumaton sääntö, jonka mukaan toisten likasankoihin ei kosketa. Näin jokainen lehti saa vapauden huseerata vapaasti omalla alueellaan.

MEDIA KAUPALLISTUU JA VIIHTEELLISTYY

Valkonen työskenteli Helsingin Sanomissa vuosina vuosina 1982 – 1995. Tuona aikana hän analyysinsä mukaan oli todistamassa, kuinka lehti tietoisesti alkoi muuttaa linjaansa asiatyylistä viihteeseen. Toimituskunnan palavereissa toimittajia kannustettiin kirjoittamaan kevyitä juttuja, mitä perusteltiin sillä, että lukijoita ei kiinnosta asiapitoisempi kirjoittelu. Esimerkiksi sunnuntaisivujen esimies Ilkka Malmberg kehotti vapautumaan historian painolastista, ja elämän kevennykseksi laatimaan juttuja television ihmissuhdesarjoista. Näin työstä ja työttömyydestä väsyneet ihmiset tuuditetaan turvalliseen uneen. Vallanpitäjien valvominen ja kulissien takaisten juonien paljastaminen eivät kuulu medialle. Yhteiskunnallinen keskustelu ja kritiikki vaimennetaan aivottoman hömpän viedessä kaiken huomion.
SanomaWSOY on pörssiyhtiö, jonka lippulaivaa Helsingin Sanomia ei kiinnosta yhteiskuntakriittinen kirjoittelu vaan omistajien voiton maksimointi. Tavoitteena SanomaWSOY:llä on laajentua kansainväliseksi suuryhtiöksi. Journalismista on tullut puhdasta liiketeollisuutta, jonka ensisijainen tehtävä on mielikuvien luominen – ei totuuden paljastaminen. Lehden teon korkeimmaksi kriteeriksi ovat muodostuneet nousevat pörssikurssit, taloudellinen kasvu ja markkinoiden valtaus. Sanoma-konserni ja Alma Media käyvät armotonta kilpailua maakuntalehtien omistuksesta. HS työntyy vähitellen talousalue- ja paikallislehtien tilalle. Tässä nurkanvaltaustaistelussa yhtiöitä fuusioidaan, eriytetään, jaetaan, ostetaan ja myydään. Nimet vaihtuvat ja lonkerot muuttuvat, mutta vallan ydin pysyy samana.

Helsingin Sanomia tehdään mainonnan eikä journalismin ehdoilla. Toimittajia kannustetaan kirjoittamaan juttuja, jotka tukevat niiden vierellä julkaistavia mainoksia. Viikonloppuosaston päätoimittaja Heleena Savela vaati toimitusneuvottelussa alaisiaan kirjoittamaan nuorekkaasti nuorille. “Ja keski-ikäisiä ukkoja ei kyllä tarvitse ajatella. Keski-ikäisistä ukoista ei täällä tarvitse välittää yhtään mitään. Niille ei tarvitse kirjoittaa“, opasti Savela. Kaupallinen ja läpeensä tuotteistettu nuorisokultti on se, millä tahkotaan rahaa omistajien kirstuun. Tästä tietoisesta painopisteen muutoksesta kertoi episodi, jossa vanhat ja kokeneet journalistit saivat katsella vierestä, kun heille luvatut uudet kannettavat tietokoneet luovutettiinkin kepeää roskaa kirjoittaville NYT-liitteen nuorille toimittajille. Eliitin tekemisten seuraaminen ei tuota yhtä paljon rahaa kuin pinnallinen muodin, tv-sarjojen ja trendien seuraaminen.

Valkosen kritiikki median kaupallistumisesta ei koske vain Helsingin Sanomia. Myös Yle, MTV3 ja muut suomalaiset valtamediat ovat lähteneet samaan kelkkaan. Suomalainen journalismi on osoittautunut hampaattomaksi ison rahan edessä. Median koko luonne on muuttunut tiedonvälityksestä viihdeteollisuudeksi. Pörssikurssien kehityksestä on tullut mediatalojen tärkein seuraamisen kohde. Aiemmin varakkaat lehtitalot käyttivät omaisuuttaan vajaatuottoisesti vaatimatta maksimaalista voittoprosenttia, jotta ne voisivat tehdä laatujournalismia. Nurkanvaltaajien tultua mukaan peliin ne alkoivat käyttää omaisuuttaan vain lisäomaisuuden tekemiseen kaupallistamalla sisältönsä viihteeksi.

Helsingin Sanomat kiistää käytännöllisen monopoliasemansa tiedonvälityksen kentällä argumentoimalla, että valta-aseman säilyttäminen ei olisi mitenkään mahdollista uusien kilpailijoiden tullessa jatkuvasti mukaan peliin ja tarjonnan lisääntyessä. Todellisuudessa uudet kilpailijat eivät tarjoa tutkivaa journalismia vaan jo valmiiksi paketoituja uutispaloja, jotka tuotetaan muualla. Metron ja Uutislehti100:n kaltaiset julkaisut eivät horjuta kotimaisen jättiläisen asemaa, vaikka niitä ilmaantuisi satakunta lisää, koska ne eivät juuri tuota omaa sisältöä, ja siten haasta vallitsevaa mielikuvaa todellisuudesta. Niitä kiinnostaa ensisijaisesti vain mainostilan myynti. Ainoastaan isoilla mediataloilla, jotka eivät ole alistuneet kaupallisuuden alttarille, on resursseja ja intressejä tehdä tutkivaa, riippumatonta ja taustoittavaa laatujournalismia.

Myöskään kaupallinen radio ja kasvava kanavatarjonta eivät välitä punnittua tietoa maailmasta, vaan ne kilpailevat kuuntelijoiden ajasta ja myyvät mainostajille tilaisuuden vaikuttaa kuuntelijoihin. Kaupallisen radion toiminta perustuu kaupallisuuden logiikkaan, jolla ei ole mitään tekemistä puolueettomuuden kanssa.

HÄPEILEMÄTÖNTÄ MIELIPITEENMUOKKAUSTA

Mediaimperiumit käyttävät sananvapautta tuotannontekijänä, ja kykenevät siten hankkimaan yhteiskunnassa enemmän vaikutusvaltaa kuin niiden koko edellyttäisi. Kun suuret mediayhtiöt manipuloivat uutisvirtaa ja mielipiteitä, ne eivät joudu vastuuseen vajaalaatuisesta tuotannosta, kuten konkreettisia tuotteita valmistavan yrityksen kohdalla tapahtuisi.

Kun kansa ensin tyhmistetään viihteellä, ja sen huomio keskitetään tyhjänpäiväisyyksiin, voidaan tämän jälkeen kulissien takana tehdä mitä halutaan. Suomessa käytännössä monopoliasemaan noussut sanomalehti HS voi mitätöidä kansanvallan vaikenemalla asioista, jotka ovat tärkeitä. Media voi edistää ja tuhota poliittisia uria halunsa mukaan. Ulkoministeri Ilkka Kanervan tapaus osoitti, että erottamiseen johtavalla ajojahdilla ei tarvitse olla mitään pätevää syytä.

Vaaligallupien tekeminen vaalien välillä ja juuri ennen vaaleja on yksi esimerkki keinovalikoimasta vaikuttaa mielipiteisiin. Virhemarginaalit huomioon ottaen muutamien kymmenysosien muutoksilla pääpuolueiden kannatusten välillä ei ole mitään yhteiskunnallista arvoa. Sen sijaan tiheätahtinen lukujen julkaiseminen pitää mielessä, kenellä on valta ja että mikään ei ole todellisuudessa muuttunut eikä muuttumassa. Tämä kannustaa poliittiseen passiivisuuteen: miksi äänestää, kun mikään ei kuitenkaan muutu? Valta on kolmella suurimmalla – todellisuudessa siis yhdellä ja samalla – puolueella jatkossakin. Ihmiset kokevat omaavansa enemmän vaikutusvaltaa äänestäessään suosikkiaan Idols- tai euroviisufinaaliin. Passiivisuus palvelee eliitin etuja, joten siksi viihdeuutiset ovat nousemassa Helsingin Sanomissakin ykkösuutisiksi.

MEDIA VALVOO ITSE ITSEÄÄN

Suomessa kaikkien suurien ja puolisuurien lehtien päätoimittajat ovat toisilleen solidaarisia ja omistajan talutusnuorassa. Omistusten luisuessa vähitellen samoihin käsiin helpottuu päätösten tekeminen. Ennen EU:ta Helsingin Sanomien, Aamulehden ja Turun Sanomien hallitukset päättivät yhteisesti tukea jäsenyyttä, jonka myyminen kansalle onnistuikin täydellisesti.

Valkonen näkee koko Suomen median vaisuna. Sillä ei ole halua muuttaa nykyistä sosiaalista konsensusta ja vallitsevaa hierarkiaa. Eliitin päätösten ja tavoitteiden analysointiin ei koeta olevan tarvetta eikä halua. Lehtien omistajat ja heidän ystävänsä istuvat vanhoissa hyvä veli -klubeissa. Niistä käsin johdetaan elinkeinoelämää ja valtaosaa Suomen lehdistöstä, mikä vaikuttaa koko yhteiskunnan toimintaan. Valkonen toteaa, että omia etujaan ajavat omistajien verkostot ovat median alkuperäisen yhteiskuntakriittisen tehtävän horjuttajia. ”Jos Helsingin Sanomissa aloitettaisiin avoin keskustelu verkostoituneesta toveriryhmästä, täyttyisi lehti pitkäksi aikaa jo sen oman päätoimittajatason kirjoituksista.”

Lopullinen totuus mediassa tarkoittaa, että uutisia ei tarvitse taustoittaa eikä käydä niistä keskustelua. Media on historiaton, ja maailma alkaa eilisestä. Väsyneille, kyvyttömille, lahjattomille ja tyhmille työnnetään viihdettä, jotta ne eivät kapinoisi, vaan palvelisivat kiltisti vallanpitäjiä, jotka rahastavat viihteellä.

Median väärinkäytöksiä tutkimaan on perustettu oma elimensä, Julkisen sanan neuvosto (JSN), joka käytännössä on suurimpien lehtien päätoimittajien määräysvallan alainen eli kaukana puolueettomuudesta. Professori Heikki Ylikangas on sanonut JSN:stä, että se on päätoimittajien etujärjestö. JSN on siis kuin varas, joka on palkattu tutkimaan omia rikoksiaan. Valkosen mukaan suomalaisen journalismin sisäsiittoista tilaa kuvaa se, että kukaan ei ole ryhtynyt tutkimaan JSN:n kiistakysymyksistä antamia ratkaisuja, vaikka aihe olisi tutkimuksellisesti mitä herkullisin. Paljastaja ei nimittäin saisi väitöksensä jälkeen töitä yhdestäkään sanomalehdestä eikä todennäköisesti edes yliopistoista.

TOIMITTAJAN KUOLEMA

Miten rivitoimittajat saadaan tekemään vajaalaatuista työtä ja kirjoittamaan hömppää? Miksi kukaan ei tartu oikeasti tärkeisiin aiheisiin?

Journalistikunta voidaan jakaa karkeasti kahtia. Toiset ovat opportunisteja, ja he käyttävät tilaisuuden hyväksi rahastaessaan viihteellä. Toinen puolisko pelkää omistajia. Toimittaja oppii työssään nopeasti, mistä saa kirjoittaa ja mistä ei. Uutisia on tarjolla enemmän kuin lehteen mahtuu, ja toimittajan tehtävä on valita niistä turvallisimmat, jottei omistajan käskyjä rikota. Itsesensuuri muodostuu huomaamattomaksi omaksitunnoksi.

Järjestelmässä pääsee kaikkein helpoimmalla, kun vain nostaa palkkaansa eikä vaivaannu ajattelemaan. Journalistien enemmistöä kiinnostaa vain oman työpaikan säilytys pitämällä suunsa kiinni. Toisinajattelijat ahdetaan vähitellen marginaaliin ja lopulta erotetaan, jos he eivät suostu pysymään hiljaa. Helsingin Sanomia johdetaan pelolla, kuten valitettavan monia muitakin yhtiöitä työelämän kovenevassa kilpailussa. Joko tanssit pillin tahtiin tai olet ilman työtä. Asuntovelallisella ei ole vaihtoehtoja. Helsingin Sanomien huono työilmapiiri tuli ilmi jo vuonna 1995, jolloin ulkopuolinen taho kävi sitä tutkimassa. Erityisesti moitittiin suosikkijärjestelmää ja esimiesten ylimielisyyttä. HS on lehti, jossa päälliköt muuttelevat halutessaan alaistensa tekstiä – joskus jopa tunnistamattomaksi.

Sanoma Osakeyhtiö pitää yllä rekisteriä eli niin sanottua ”mustaa listaa”, jolla se vahtii, että lehden linjaa kunnioittamattomien toimittajien juttuja ei julkaista. Valvonta koskee kaikkia suomalaisia toimittajia eikä siis vain HS:n palkkalistoilla olevia. Valkonen mainitsee tapauksen, jossa toimittaja oli vuonna 1985 kirjoittanut Erkon perheenjäsenestä kriittisesti Uudessa Suomessa. Kun Uusi Suomi lopetettiin, alkoi samainen toimittaja runsaat puolitoista vuosikymmentä myöhemmin kirjoittaa SanomaWSOY:n omistamiin Helsingin Sanomiin ja Ilta-Sanomiin. Jonkun ajan kuluttua hänen jutuilleen langetettiin täysi julkaisukielto. Kävi ilmi, että rekisterinpitäjä oli huomannut hänen nimensä listalla ja sen perässä olevan miinusmerkin.

Viestinnän professori Ignacio Ramonet kutsuu toimittajan roolin muuttumista kirjassaan Median tyrannia (2001) toimittajan kuolemaksi. Lehden tason laskeminen tarkoittaa, että lehteä ei enää tarvitse taustoittaa, vaan sen voi pyhittää viihteelle. Viihdejournalismi ei tarvitse suurta ammattitaitoa, joten nykyisin toimittajaksi voi tulla miltei kuka vaan. Kuka tahansa kirjoitustaitoinen pystyy kokoamaan gallupeja ja valikoimaan valmiista uutisvirrasta lehteen sopivimmat. Siksi yhä useammin näemme kuinka julkkikset siirtyvät vaivatta toimittajan tehtäviin. Tutkiva journalismi ja laadukas analyysi sen sijaan vaativat ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Valkosen mukaan lehden omistajat kaiken lisäksi valikoivat usein johtaviin tehtäviin helposti käskettävissä olevia malttamattomia nuoria, jotka eivät pysty keskittymään edes yliopisto-opintoihin, koska heillä on kiire tekemään rahaa. Journalismi ei saa haitata liiketoimintaa.

SALAPERÄINEN ELITISTI AATOS ERKKO

Aatos Erkko on Suomen sekä yksi vaikutusvaltaisimmista että salaperäisimmistä elitisteistä. Valkonen kertoo kuinka Helsingin Sanomien toimittajia toistuvasti kiellettiin julkaisemasta Erkosta mitään kuvia tai artikkeleja. Syyksi esitettiin pääomistajan ujous, vaatimattomuus ja haluttomuus paistatella julkisuuden valokeilassa.

Virallisesti Helsingin Sanomat on puolueeton ja liberaali lehti, jonka pääomistaja Erkko haluaa pysytellä visusti erossa lehden tekemisestä tai puuttua sen linjauksiin. Erkko itse on valitellut silloin harvoin, kun hän antaa lausuntoja, että hänellä on vaikeuksia saada mielipiteitään läpi lehden palstoille. Valkonen osoittaa lukuisin esimerkein tämän lausunnon perusteellisesti vääräksi ja pelkäksi ulkopuolisille tarkoitetuksi teatteriksi.

Valkonen muistelee yhtä Erkon tarjoamaa vapaamuotoista illallista, jossa olivat koolla ulkomaankirjeenvaihtajat ja toimituksen johtohenkilöt. Rattoisasti alkanut illanvietto kääntyi piinaavaksi kurinpalautukseksi, kun Erkko yllättäen ärtyi ja alkoi henkilö henkilöltä käydä läpi heidän työnsä tuloksia lyöden perusteellisesti lyttyyn niiden tason. Lopuksi hän ilmoitti vain Moskovan kirjeenvaihtajan tehneen työnsä hyvin, minkä jälkeen hän heitti lautasliinat pöydälle ja marssi vihaisesti huoneesta ulos sanomatta sanaakaan. Toinen kuvaava puuttuminen toimittajien työhön tapahtui, kun päätoimittaja Virkkunen välitti Valkoselle terveiset Erkolta, joka kielsi enää koskaan kirjoittamasta Karjalasta. Erkko puolestaan oli saanut käskyn presidentti Mauno Koivistolta. Tapaus osoittaa, kuinka Erkko antaa poliittisen eliitin sensuroida lehteään.

ERKON YHTEYDET GLOBAALEIHIN VALTAELITISTEIHIN

Venäjän uutisoinnissa HS noudattaa sensuuria, koska SanomaWSOY on laajentamassa toimintaansa itänaapuriin, joka on pidettävä hyvällä tuulella. Valkonen keskittyy vain suomalaisessa yhteiskunnassa suurta vaikutusvaltaa nauttivan Venäjää mielistelevän toveriverkon paljastamiseen ja Erkon lämpimiin suhteisiin Venäjään, mutta hän ei lainkaan käsittele Erkon paljon mielenkiintoisempia sidoksiaan USA:han ja läntiseen valtaeliittiin. Erkko on asunut pitkiä aikoja Yhdysvalloissa ja solminut siellä kontakteja.

Koska Erkko vaalii tarkoin julkisuuskuvaansa eikä halua itsestään tai perheestään kirjoiteltavan, ei hänestä juuri tiedetä mitään. Hän on miltei täydellinen mysteeri. Hänen suomalaisesta ystäväpiiristäänkään ei ole paljon tietoa.

Erkko on Bilderberg-kävijä (1991) kuten hänen lehtensä vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen (1999, 2001). Erkon ystäväksi on joissain lähteissä mainittu Henry Kissinger, joka on todellinen voimahahmo niin salaseurojen (mm. Bilderberg, TC, CFR) kuin Yhdysvaltojen julkisen politiikankin (mm. ex-ulkoministeri, George W. Bushin hallituksen neuvonantaja jne.) saralla. Kissinger on tunnetusti pelkkä välikäsi, agentti, joka saa käskyt suoraan David Rockefelleriltä.

Yksi David Rockefellerin suoraan kontrolloimista lehdistä on New York Times. Tarkkanäköiset ovat itsekin huomanneet, kuinka HS kopioi linjansa ja uutisointinsa melkein suoraan kyseisen ”laatulehden” sivuilta. Samaan johtopäätökseen tuli Kimmo Mäkilä vuoden 2007 väitöstutkimuksessaan, jossa kahden edellä mainitun lehden ydinaseuutisoinnin todettiin olevan ”kuin kaksi marjaa.” Erkko on tunnetusti yksi niistä harvoista helsinkiläisistä, jotka saavat joka aamu lentokyydityksellä tuoreimman New York Timesin kotiinsa.

Erkko on hyvissä väleissä myös mediamoguli Rupert Murdochin kanssa. Vuonna 1992 Erkko nimitettiin Murdochin mediajätin News Corporationin hallitukseen. Tästä luottamustehtävästä Erkko on saanut palkkioksi News Corporationin optioita. Murdoch on usein vieraillut Suomessa Erkon vieraana. Murdochin omistama Fox-uutiskanava on ehkä räikein esimerkki puhtaasta propagandakanavasta, joka on täydellisesti omistajan saneleman politiikan talutusnuorassa. Outfoxed-dokumenttielokuvassa haastatellut lukuisat kanavan ex-toimittajat paljastavat, kuinka Murdoch sanelee päivittäisen muistionsa kautta uutisissa painotettavat ja vältettävät asiat.

Muita tunnettuja Erkon ulkomaalaisia ystäviä ovat Ellen Ford ja pohjoismaalaiset kuninkaalliset. Erkko kumartaa ylikansallisia elitistejä, joiden etua hänen lehtensä ajaa. HS on valjastettu länsimaisen valtaeliitin propagandalehdeksi, jolla manipuloidaan Suomen asioita.

Erityisen mielenkiintoisen lisämausteen Helsingin Sanomien harjoittamaan propagandaan tuo niin sanottu Crowleyn lista:
”Crowleyn lista on ensimmäisen kerran Cryptome.org-sivustolla esiin tullut lista, jonka väitetään olevan Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n salaisten operaatioiden apulaisjohtajan, Robert Trumbull Crowleyn kokoama. Listaan liittyvän salaliittoteorian mukaan Crowley antoi listan joillekin sanomalehtimiehille ennen kuolemaansa (8. lokakuuta, 2000). Listan väitetään sisältävän tiedot 2619:sta CIA:n luottotoimittajasta, joille CIA antoi parempia tietoja juttujen aiheiksi. Lisäksi nämä toimittajat toimivat CIA:n hyväksi kirjoittamalla medioihin epätosia uutisia yleisen mielipiteen muuttamiseksi.

Näitä Crowleyn monikansallisella listalla olevia henkilöitä, joista monet olivat saattaneet olla yhdysvaltalaisten tiedustelupalvelujen palveluksessa ennen CIA:n luottotoimittajiksi ryhtymistään, ei pidetä varsinaisina tiedustelupalvelun jäseninä. Tämän mediayhteistyön voimaa arvioi CIA:n Frank G. Wisner sellaiseksi, että heidän avullaan CIA voisi saada millaisen tahansa sanoman tai mielikuvan julkisuuteen.

Listan ainoa suomalainen on mm. Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia kustantavan Sanoma Osakeyhtiön pääomistaja Aatos Erkko.” (lähde: Wikipedia)
CIA ja sen yhteydet Suomeen ja suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen eivät ole julkisen keskustelun aiheita. Syy on tietenkin se sama kuin muidenkin tabuaiheiden kohdalla, eli keskittynyt media ja kaavoihin kangistunut yliopistolaitos päättävät, mitä aiheita on soveliasta käsitellä ja tutkia. CIA oli yksi vaikuttavista voimista toisen maailmansodan jälkeisen Marshall-avun takana. Se rahoitti ja tuki valtaan Euroopassa monia sosialidemokraattisia puolueita – todennäköisimmin myös Suomessa. Media on kuitenkin kiinnostunut vain SDP:n idästä saamasta tuesta, ja siitäkään ei haluta tehdä kunnon tutkimusta.

MEDIA ON JOUKKOHARHAUTUSVÄLINE

Valtamedia on koko läntisessä maailmassa joukkoharhautusväline, jolla luodaan valheellisia mielikuvia ja manipuloidaan julkista mielipidettä. Aikaisemmin totuus määrättiin suoraan näkyvän auktoriteetin toimesta – oli sitten kyseessä kirkko tai kuningas. Nyt temppu tehdään hienovaraisemmin, sillä enemmistön mielipiteen annetaan äänestää, mikä on totuus. Faktoilla ei ole merkitystä. Median omistamalla voi määrätä enemmistön mielipiteen, joten pohjimmiltaan mikään ei ole muuttunut. Kuninkaat ovat siirtyneet vain kulissien taakse.

Useimpien suomalaisten maailmankuva on journalismin varassa, mutta jos journalismi on vääristelevää, on myös maailmankuva vääristynyt. Avoimen totalitaarisen hallinnon alla eläneet virolaiset ihmettelivät, miten suomalaiset uskovat miltei kaiken, mitä lehdissä sanotaan. He itse olivat oppineet, että valta sekoittuu journalismiin eikä mitään pidä ottaa annettuna. Tässä olisi myös suomalaisilla oppimista.

by Tomi Ahola on toukokuu 21st, 2008

0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ilmoitus

Proudly powered by Opracom